Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa, ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas; mihinkähän aiot sitä käyttää?"
Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta Jumalalle."
"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään käärettä?" kysyi mökin vaimo.
"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain, joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta; mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman maailmassa."
"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi kapalon?"
Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä. Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.