"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?" kysyi nuori äiti.
"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää matkaamme."
Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä. Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo. "Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne olivat?"
Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."