"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
"Meidän lastamme ei palele koskaan."
"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa, häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet kuin hänen äitinsä.
"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja taitoni hedelmän."
Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.