Kaisalta tutkitaan tieteitä.
Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle, tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja, joita hän panee suureen pärekoriin.
Kalle. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista maantietoa?
Kaisa. En, sitä en muista.
Kalle. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta Europan karttaa?
Kaisa. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on, näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan syöpi vahvasti.
Kalle. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.
Kaisa, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on! Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän oppineiksi.
Kalle. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.
Kaisa. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen, joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan. Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.