DORTHE (kärsimättömästi.)
Äl' häntä häiritse pyhistä miettehistä! Mik' koreus, nokkaviisaus! Onko säädyllistä hurskaassa linnassa noin nauhoin kirjavin itsensä pyntätä kuin tytöt Nürnbergin? Maailma turmeltuu ja pahuus paisuu, karttuu, yli Herran itsensä jo pirun valta varttuu, kun moista puhetta nyt nuoret pitävi. Jos neitis olisin, niin, kautta sieluni, sun kohta…
KÄTCHEN (Reginalle, ojentaen omenaa).
Katsokaa, se kuink' on kypsä, suuri,
niin tuores, tuoksuva, poimittu puusta juuri.
Kas, tää!
(Regina epää kuin ennenkin.)
Vai niin. Ma kysyn: oikein onko näin?
Kolmasti päivässä syön minä kyllältäin,
mut päivää kolmatta noin murehella, huolla
jo paastoatte te. Siit' ihminen voi kuolla.
Poskenne valju on, katseenne väsynyt.
Ja vasta olette kuustoista täyttänyt!
DORTHE.
Noin käärme Eedenin myös ensi Eevan nähden ojensi omenaa ja Eeva synnin tehden sen otti sekä söi. Mua usko, rikosta sitä vieläi itketään.
KÄTCHEN.
Voi olla, — mutta ma kuin Eeva tehnyt oisin. Eihän ilman ruokaa voi elää ihminen. Kun mulla, anteeks' suokaa, on nälkä ja ma kuin rukoilla koetanki, ihan ilmi herjaust' on silloin sanani: Sanct Bonifacius! — näin silloin miel' on mulla — Sanct Bonifacius! suo liemen kypsäks tulla! Niin, vääräuskoinen jos heikko, nälkäinen, myös paastopäivänä söis lihaa, siitä en kuin Dorthe muori kohta häntä polttais minä. Ma mietin useinkin…
DORTHE.
Ja mitä mietit sinä?