KÄTCHEN (epäillen).
Ma mietin: hyvä ei oo vääräuskoinen, mut sentään, tavallaan, on hänkin ihminen.
DORTHE.
Hoh, kuules mokomaa! Pakana ihminenkö? Keretti, turkkilainen, säälittävä hänkö? Niin Kain ol' ihminen ja Juudas ihminen. Pois kirkko kitkeköhön rikkaruohon sen! Oo, kaunis näkö tuo, ma ilost' itken vielä, ol' Ingolstadtissa vuos sitten, koska siellä torilla rovion näin neljän palavan riemuksi keisarin ja juhlaks Jumalan. Tuo näkö ylentää voi kristillistä mieltä.
KÄTCHEN.
Hyi, Dorthe!
DORTHE.
Kirkkoako herjaat? Pidä kieltä kurissa paremmin tai, tyttö suurisuu, jos synti yksikään viel' suustas sinkouu, tääll' inkvisiitori on, joka, kiitos Luojan, viel' antaa uskolle voi arvon sekä suojan.
KÄTCHEN (itsekseen).
Ai, Dorthe muori on vakooja paterin.
(Ääneen.)
Puheeni anteeks suokaa! Uskon minäkin
ja aina "aveni" ma rukoilen kuin nunna.
Mut totta tosiaanko tänne saapununna,
yli merten kansa on kera pohjatuulien,
pienläntä, lynkkä, länkkä, harja-niskainen,
pääss' sarvet kauheat, kädessä kynnet, muussa
muodossaan karvainen, ja sudenhampaat suussa.