DOETHE.
Lopun aika lähestyy. Niin paljon päällä maan noituutta, pakanuutt' ei nähty milloinkaan. On julma, sanotaan, näöltään ruotsalainen, toki sentään luonnonluoma, lihaa, luuta vainen; mut suomalaisista meit' taivas varjelkoon! Kuin itse Belsebub hän käypi taisteloon, kuin höyhen kimpoaa hänestä lyijy, teräs, jos yhden maahan löit, niin sata eloon heräs!
(Ristinmerkki.)
KÄTCHEN.
Hirmuista!
DORTHE.
Niin, ken lyöpi ilkijoukon sen ja heidän kuninkaans', ansaitsee autuuden. Yö lähestyy. Sun aik' on neidin vuode laittaa.
KÄTCHEN.
Mä käyn. Ja omenat? Ne kissalle kai maittaa.
(Reginalle.)
Olin aivan unohtaa: isänne ruhtinas
on teitä kysynyt. (Menee.)
Neljäs kohtaus.