Ravaillac se oli mies,
hän Herran teitä käydä ties;
Gloria!
Hän kohtasi kuningas Henrikin,
jota keretit ne kiitteli taivaihin;
Gloria!
Mut juuri kuin kuningas ol' parhaillaan,
hän putosikin kuolleena vaunuistaan;
Gloria!
(Viimeisen värssyn aikana astuu sisään Kätchen toisten huomaamatta, kori omenia käsivarrellaan. Hän pysähtyy tehden kärsimättömän liikkeen ja alkaa seuraavat kupletit heti kuin Dorthe on omansa lopettanut. Regina on noussut ylös ja istuu nyt liikkumattomana lukien pöydän ääressä).
N:o 2. Kätchenin kupletteja.
Niin kaunista on metsässä, kun loistaa illan kuu, hopeita helkkää lehvillä, on kultaa joka puu. Ja hohto kastehelmien on niinkuin taivaan tähtien, ma oon niin nuori, iloinen, kun loistaa illan kuu.
(Reginalle:)
Niin, neiti, minä tulen puistosta. Kuutamo välkkyy vihreillä lehdillä, te ette voi uskoa kuinka se on kaunista. Käydään ja käydään ja ajatellaan ja ajatellaan. Voitteko sanoa, neiti, mitä ajatellaan? Sen olen heti sanova…
Toinen kupletti.
Ja jospa lehdon varjossa ma kohtaan armahain, niin tiedän, miksi laulan ma, miks kaikk' on kultaa vain. Ja illan kuu ja kaste yön ja kuiske puun ja tähtivyö ne kertoo, miksi sykkii syön, kun saapuu armahain.
(Reginalle:)
Niin, neiti. Maailma on niin kaunis ja elämä on niin keveä. On niin hyvä ja lämmin lempiä ja laulaa. Silloin ei ihminen ole koskaan yksin. Silloin vastaavat kaikki vuoret ja laaksot, kaikki vihreät lehvät ja kaikki kauniit tähdet. Itse vanha, harmaa muurikin välkkyy kuutamossa; sekin tarvitsee jonkun rakastaakseen. Tiedättekö, neiti, mitä rakkaus on? (Pudistaa huoaten päätään.) Hoh, hoo! Haluatteko omenan? (Regina tekee epäävän liikkeen.)