KÄTCHEN.
Kuka muu se oisi? Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin. Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun kuningas…
REGINA (nopeasti).
Taasen hän! (Arasti, hitaammin.) Käy, kuiskaa korvahani, käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani. Sull' onko ollutkaan unelma syntinen? Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen vihastuit itsehes, kaikk' kielsit — itkit — valvoit, rukoilit — tuntoas sen muistoll' aina kalvoit. Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo ylevä kaikkialla tielles varjon luo? Piiloitut yöhön! — Ah, sen katseest' yökin valkee. Pakene linnahan! — Äänestään muurit halkee. Rukoiluun polvistut! — Apostolilla on sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka, sua painaa alla maan rikottuin valais taakka, ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa. Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!
KÄTCHEN (hämmentyneenä).
Mut teit' en ymmärrä… te peljätätte mua!…
(Itsekseen.) Ken luulis, luutnanttiin noin voiko rakastua?
Se ihmeellistä on.
REGINA.
Yks keino onpi vaan.
Oh, sitä rikokseks sa älä sanokaan.
Ne liekit sammuta, jotk' on sun sielus turma!…
Oi, Kätchen!… Keino tuo?
KÄTCHEN.
Mik' on se?