DORTHE.
Mit' täällä kärsitään, taivaassa palkan saapi.
RUHTINAS.
Pois käärme silmistäin! Työs tääll' on päättynyt ja neitis rippi-isä olkoon Helmbold nyt. (Dorthe vetäytyy takaisin.) Mun löikö sokeudella silloin viha Herran, kun, Hieronymus, sun ma käsiis uskoin kerran tään sielun ylvähän. Kas, tuossa työnne on, suvi ilman suloa ja kevät kukaton. On lapsein myrkytetty. Lapsen sydän sykkää, mut marmor'kuva tää, niin tunteeton ja mykkä, hän tyttäreni? Ei! Ol' hellä tyttärein ja hyvä, lempeä, sukua enkelein. Kirottu olkohon, ken tyttäreni ryösti, ken kultaa syömen sai ja sijaan kiven syösti.
(Regina osoittaa vienoa liikutusta.)
DORTHE (hiljaa ovelta).
Kiusaaja!
RUHTINAS.
Kuule! Kaksi poikaa uljasta jo maallein uhrasin ma Tillyn joukossa. Vesa yksi jälell' on, mun armain, ainoani. En tahdo, että kerran minun kuoltuani kaikk' kanssas hautaisit sa yöhön luostarein. Sa oot mun perijäin. En tahdo, aartehein, nimeni, maani, että munkki saita saisi. Ei sulho valitse, mi heimon helmen naisi, ylväs ja mahtava, ett' Emmeritzin puu viel' viime vesastaan korkeeksi kohouu. Sa tiedät, Lichtenstein, on kättäs pyytänynnä.
DORTHE (kuin ennen).