Edelliset. Dorthe salaillen itseään. Ruhtinas. Heti jälkeen Larsson ja Bertel ruotsalaisessa sotilaspuvussa, kädet ja silmät sidottuina. Kätchen. Vahti.
RUHTINAS (ovessa).
Sisälle vangit tuokaa!
(Näyttämöllä.)
Onko kuultu moista?
Vakoilla meitä rohkee miestä kaksitoista;
he havaitaan ja he kuin hullut taistelee,
töin tuskin voitettuina mieheen viimeiseen
käsiimme jäävät nää upseerit urhokkaiset.
(Larsson ja Bertel tuodaan sisälle.)
LARSSON.
Ryövärit! Roistot! Konnat! Koirankuonolaiset! Näin koska kohdeltu on kunnon ihmistä, semminki sotilasta, teiltä kysyn mä? Sitoa meitä niinkuin kotilampahia. Se tapa sodanko? Mut kaksi tukaattia tyhjästä pullosta, ett' tässä piru tai joku munkki peliss' on, kaupalla sielun kai. Arvoisa herra, prosit! Anna meidän kuolla! Tääll' emme enää nää ja tuskin myöskään tuolla ylhäällä toisiamme… kiitos Jumalan.
BERTEL.
Pian joutuu joukkomme ja vankein kuoleman kovasti kostavi…
LARSSON.
Oh, kaikki huomaan Herran! Ma tunnen porsaani, näin sanoi äiti kerran pojistaan. Noh, mun käyköön kuinka tahansa! Ei haaraa minusta, olen vanha veitikka. Ma päivät taistelin, yöt join, ja vannon, että maan laajan päällä tään mä vihasin vain vettä. Kuin Turkki lemmin, kuin kroaatti pelasin, kuololle lausun nyt: sun maljas, kumppani! Mut sinä, pilttiseni, piimäparta vasta! Isäsi mulle sanoi: tuosta nulikasta tee kunnon sotilas! — nyt sinut ampuu ne. Arvoisa munkki, anteeks, mutta minut te kaks kertaa ampukaa ja antaa pojan mennä! Ei, seis, — se kelpaa ei. Se poik' ei pakoon lennä!