NELJÄS KOHTAUS.
Briitta. Eero.
EERO.
Kas niin, jää hyvästi nyt, äiti kulta!
Hyvyydestänne paljon kiitoksia,
sit' unhota en koskaan, se on varma.
Vaan minkäs kukaan mahtaa mielelleen!
Ja mun on sellainen, kuin se nyt on.
Jumalan haltuun.
BRIITTA.
Malta, Eero, lurjus, sa tyhmä poika! Onkos moista nähty! Pois juosta ensi miero-ukon perään, susien suuhun, yöhön, pakkaseen! Ei, oma kiltti, kulta Eeroseni, sokerimuruseni! Jääthän tänne? Sun nälkä on. Käy, istu tähän syömään. Ja ukko olkoon. Kas, noin kauniit kakut, voisilmä-puurot, maidot! Tule, Eero! Tahdotko sokeria päälle vai?
EERO.
Suur' kiitos. Vaikka lunta valkeammaks se sokeroikaa, karvas on sen maku, kun häll' on nälkä. Nyt en ennätä, sain rovastilta asiaksi, nähkääs, hakea käsiin vanhan Kaukosen, ja vaari saa mua tulla auttamaan.
BRIITTA.
Mitä? Kaukonenko eläis? Sama, joka tulesta kantoi äitini ja minut, kun muinoin kirkonkylän polttivat? Se sama sotamies, jonk' eestä nytkin viel' elämäni altis kiitokseksi ois päivist' äitini ja omistani? Mutt' ei — hän kuollut on.