Jospa vanha Väinämöinen Tämän tietäsi todeksi, Näistä saisi sanomia, Totta vanha vetäysi Tulis tänne Tuonelasta Haappajaisi hartioillen Kantelonsa kaappajaisi; Tuopa itse ihmettelis Kuinka Suomi korkiallen Kämpiä ompi käennyt, Oppineitten olkapäille: Totta vanha viheltäisi, kallistaisi kalloansa, Löisi ristin rinnoillensa, Hyppis varsin haltioissans. Itse vanha Väinämöinen Iloissansa istuissansa Virittäisi vikkelästi Kajaavaisen kantelonsa, Jonka kielet kiinnittäisi, Että kuuluisi kumina, Havattaisihin humina Tuonne Tornion talohon, Pitkin koko Pohjolata, Yli suuren Suomen saaren.
* * *
Toisin.
Jopa vihdoin viimeiseltä Suomen Runot rohkiasti Oppineilta otetahan Silmäeltä selkiästi.
Nämä raukat rohjennunna Eivät ole ensinkänä Tähän asti astumahan Vaka viisasten etehen: Näm' on huuttu hullummaksi Kaikkia kulo-periä. Näiss' on luultu lumojitten Oman olevan olennon, Näill' on kuultu noitujitten Pahat puhuvan puheet: Näit' on peljätty peräti, Sillä näissä noita-keinot Kudotuksi katottihin. Näit' on luultu luettavan Pahan Pohjolan Emännän, Pahan paksun Pirulaisen Poloisille pojillensa; Näiss' on sanottu saloa Häivättänen henkittävän Pimeyden pistoksia. Näit' on peljätty puhua Miehillen mielellisillen; Niin on viimein villitetty Kansa parka pahemmaksi Ensimmäistä entistänsä: Siit' on taiat, taikaukset, Puhallukset, painamiset, Sitä salemmin pidetyt; Jost' on seurannut sekannus Varsin semmoinen sohina, Ett' on kansa kummitellu, Salaisesti Saatanalle Uhkiasti uhrannunna.
Nääkkös kuinka kavalasti Pimeys on pimittänyt, Sokeulla sovaisnunna Taitavaiset Taikuritkin? Paha valta valtiasna Niin on ollut orjallisill', Orjillen onnettomillen: Ilki-valta ilkiästi Niin on saanut sanomata, Ilman päälle puhumata Ilkiästi irvistellä. Runot pahojen parilla Ovat ollehet omina Salaisunna, salaittunna. Mutta jopa joutununna Ovat ajat ankarimmat, Että nämät noito-runot, Ynnä muitten muukomitten Lumo-laulujen lujien, Ovat saadut Savoisista, Tuodut Tornoan takoa: Että jotka kauan ennen Virret valjuna vaelsit, Juoksit puoli pyörryksissä Ylimaiden ympärinsä, Nyt jo ovat Oppineitten Katseltaak kämmenissä, Joista Äiät äkkäjävät, Kuinka kieli kallihimpi Suomen kieli kaunihisti, Sanoissansa suloisesti Kietoo kummimmat kokohon; Väliöillä vaattehilla Vaatettaapi vähimmätkin Asiat ja askarehet.
Tästä tiedätte sanoa Työssä teidän oppinessa Joka riidan ratkoneepi: Onko Runot Ruomalaisten Ainoastans ankarimmat? Minä luulen luonnostani, Että ovat omillemma Karjalaisten kaunihimmat.
* * *
Vielä toisin.
Itse iso Ilmarinen Iloitseepi itsellänsä, Että Suomikin suloisin Löytää yhden ystävänsä, joka turvaa turvatointa Muutoin kieltä kelvollista. Itse Isä Ilmarinen, Ynnä vanhan Väinämöisen Tästä Teitä turvihinsa Tahtoo temmata taansa. Sen män tiedän Suomalaiset, Kaikki myöskin Karjalaiset, Ynnä polo Pohjalaisten, Tehdä tahtovat todesta.