Tyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin hymyilevänä, ruoskaansa.
"Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?"
"Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi lännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie kaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma, ja ainoastaan eksyttäviä polkuja…"
Vastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen olallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli aikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen arvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen satulassa Norrköpingiin.
"Vaiheta satulat!" määräsi hän ja astui alas jälleen.
Ratsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren hallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle päin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen toisti entisen käskynsä.
"Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon! Ja ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota kerrot! Ajattele kultavitjoja."
"Hän kuollut vuorenrotkoon!" matki sotilas harmissaan. "Onko hän hassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen on metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti rautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut hänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon causasta, kuten Klaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä keltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun koiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää saisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan, koska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani ennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni, ennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä pannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!"
Sillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään metsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen seikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi. Kolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa, Keski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli Södermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas Bråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan asuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi todellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä hiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista.
Oli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma oli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat raivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar jatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen saksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä hänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia. Hän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen sydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä maltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä, ilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa maailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän päivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton oikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen yksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä hän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen kenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa.