Jos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut katselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita seutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka, jonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä ja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten ohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti esiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet. Hän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei käynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät, kun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi etsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi laukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä hän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa kävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä hän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi puunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista jotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa ajettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen kiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta hänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa tuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä hän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi.
Hänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä, katosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon, tullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella puolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta eipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei latoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi polun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten luita? Ratsastajatar nauroi taas, — hän nauroi usein. Akselson oli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut vähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia.
Silloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas oli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut metsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä, elävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi ymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään tapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää, heidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta. Hän ratsasti kiireemmin.
Metsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua ei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä puitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana.
Nyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi. Ei näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi rannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä hankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli tyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo vähän matkan päässä metsästä.
Hän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse hopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika häntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi tyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja tuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli hänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni sysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä hämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä takaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan ja jatkoi kiireistä ratsastustansa.
Metsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo. Hetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä ja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä kiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten kuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman.
Silloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka kimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen välkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä kaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa. Tämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin ennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse piiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille soisi.
Hän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa äkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään oikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta ei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja putosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten hän itsekkin, nuori tyttö.
Putous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt kopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä. Ratsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen jalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti ja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta.