"Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?" Ja noita harmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan lyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan.
Tuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään, suuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. "Ja sinä siinä, — lyötkö sinä minua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?" huudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi ruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta ruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti.
"Koetappas lyödä minua vielä kerta!" sanoi loukattu uhkaavalla äänellä.
He seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää vasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden välisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät, uskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla, säihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja sisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli tuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa ilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka heidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka yhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin pitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän etevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus, joka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi.
Akselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen. Oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei laineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä tyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä.
"Piilota minua! Piilota minua!" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja samassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän lapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura häntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt joutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin eriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka peitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana, mutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman piti.
Ajotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan loistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä. Näitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa kammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni hevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja pelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen. Koko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja metsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi antanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja olivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista.
"Oletko nähnyt kuningatarta?" kysyi etummainen ratsastaja pähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä.
"En", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se oli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. "Kuningatar? Miksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?…"
"Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse", lisäsi tuo ylhäinen herra samalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen.