"Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle päin", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle kumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta.
"Hyvänen aika, oliko se hän?" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä hämmästyksellä. "Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin."
"Mutta Tuima on tässä pelästynyt!" toisti Akselson yksipäisesti. Häntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet laukkasivat eteen päin.
Kaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja mantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo silloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa takia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa ja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi. Hän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä huvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän koskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä usein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen ymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden rajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien arvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli hän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja nuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka mukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle kuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen lähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen täytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto sekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi oli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat valtiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi kohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman häntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää näitä heidän toiveitansa.
Hän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena tuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä toimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen jakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja kasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut myöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja osotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa.
"Minä petin heidät!" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan onnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui.
"Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!" vastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo viimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen. "Särkeekö päätäsi?" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallansa.
"Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi löimme päämme yhteen." Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö sinun päätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että hänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen käytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä. Kuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän nimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa. Aateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi.
"Luuletko minun pääni korkista olevan?" vastasi nuori kuningatar iloisesti. "Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat takaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen heitä!"
"Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne."