"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli Nackan tiellä."
"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi.
Antaminen tuntuu kovin suloisella."
"Etkö ymmärrä, että minä annan kultaa? Palvelusväkeni antaa hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh, saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar, seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan, joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään. Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar, hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset. Hän on opettava sinua ottamaan mitä saat ja mistä saat, mutta myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin luiskahda."
"En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin doxaksi", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä kuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys kaikkein heikoin.
"Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän miehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt, ja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet harmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla olet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin Harmonice niundia."
Hagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten painavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen sydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut.
"Tahtoo olla suuri", sanoi hän itsekseen, "eikä näe mitään muuta, kuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa leikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen vertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja istuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä…" Hän otti kevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli linnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa. "On… pa… hy… vä… ett'… en… o… le… mies", sanoi hän itsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten yhdeksälle askeleelle.
Ratsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän ei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän antoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli ajattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa kuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin raunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni kirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja. Ei yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka tahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki kirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin Ruotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri, joka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri oli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko, ennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen yhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa kohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja välähteli.
Kevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan lehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien välistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale Ritarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen hautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä. Kaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken kaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka kummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty Karjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän ei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat pyhästä maasta tuotuja.
Hän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja katseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman asunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse kerran istunut oman äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän istui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti katoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän mustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen, minä olen loppu kaikesta.