Hän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä varten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen välissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet.
Askeleet lähenivät häntä; joku sanoi: "hyvää iltaa!" ja Hagarin vieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten kasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko ylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta, ja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan raivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi tarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla, joita hän ei koettanutkaan peittää:
"Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin kanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä purjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä."
"Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?"
"Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla on? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni. Tyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias, sotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta, jota rakastan."
Siinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön, ennen tuntematon aalto.
"Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua? Tiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä vieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt."
"Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka vuoksi saatan elää ja voittaa!… Sinä et tahdo? Ole sanomatta. Minä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke. Sinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet kunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä et saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!"
Puolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina ymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi, ja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin sääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään, joka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi:
"Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut tehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen antaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua orjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna unohdat?"