"Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun sellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten luotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun koinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka olisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun tuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse. Nimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies vapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?"
"Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut."
"Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin ystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla tarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar! Me lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana merellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman."
Salama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti taas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta järki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti seisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi.
Kustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin.
"Minä pelastan sinun, Hagar", sanoi hän hellittämättä. "Etkö sinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan ylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy yhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan kontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä kävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole koirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen koirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja milloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar, antaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan sanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on? Kaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa kuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen saksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen jalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät."
Hagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli. Hän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten houkutteleva se oli!
"Älkää sotkeko hautaa!" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha kirkonvartia seisoi heidän takanaan. "Siinä on erään äidin hauta, älkää sitä tallatko!… Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä", hän osotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten ruokopillistä ylös päin, "tässä on keisarinkruunu… Ja tässä", hän osotti hautaa, "tässä sen loppu."
Hagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni itseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan portin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa ei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon jalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan.
"En, minä en lähde matkalle ilman häntä!" huudahti Kurki, juosten lasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse.