Uskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään astuessaan.
"Olavi Berg!" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg tuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän oli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä salapoliisina valtiollisissa asioissa.
"Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!"
"Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä", vastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään.
Samana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat tulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel pöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli läsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua ottamatta siihen osaa.
Jälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa neuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti päätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo ainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan kanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty kevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan taakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti. Mutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa antaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko De la Gardien sanoista: "Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä rauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää ja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä suorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle."
Menestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden säilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys. Kristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa, saattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson oli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko keisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin kuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että ruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli Viron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja sen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena isänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa. Lännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut sulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli valtakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen jättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli molempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin välille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä sankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla — suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa — onnistui vetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun jättiläis-voiman.
Niin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja näyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille, ett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella uskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin, kuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon epäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille vakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä sentään saattaisi olla tekeillä.
Tarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa, Pietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä herra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin, ottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen hallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys näytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä ilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin kuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau vähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi kirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi kirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava käsikirjuri.
"Tahdotko olla vaiti?… Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi määrätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?… Eikö löydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?… Ja kuningas antaa ulos 'Nye Reces'insa!' Mitä lain laatiminen hyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen tanskalainen on?… Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa, vapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan nyrkkiänsä puristaa meille."