Wibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä mairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi.
"Tunnen uutteruutenne", jatkoi hän, "ja se on ansion mukaan palkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja valtiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen sijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette, sopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas Tungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne panko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten siellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar kuolemantautia?"
"Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!" Ikään kuin kultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin jokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa uutisensa vähitellen.
"No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu oitis suusi puhtaaksi, mies!"
"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!" kuiskasi Tungel pannen painon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä.
Wibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa palaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden taivaanrannalla.
"Se ei ole mahdollista!" huudahti hän.
"Se on varma", vastasi kirjuri.
Ministeri tyyntyi.
"Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon perustatte."