Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä.

Ruotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia saarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes Mathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä paremmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän oli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän oli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina piti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä siis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut, nyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar seurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään, monet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt odotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta maailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta virastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten kuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus Turussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty oli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo syntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät odotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei heitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli sydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa kaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui rakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin totuuden hampaat.

Hän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen: "Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman. Voimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät." Tämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset etsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin mahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille, tallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä, jota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut niin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten verilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän sijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen astuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut puolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa, ja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten heidän Mestarinsa. "Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä turvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen, ja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas kristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun rajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat lankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun rauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas." (Es. 54: 10-12.)

Saarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja kiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin muuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä. Mitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin Esaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista saattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa laaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka niin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen jalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä varoitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan hallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet Johannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin pois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä. Itsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet. Ja kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski, noissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän rupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa.

Kristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista vuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa lavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti ainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että kruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän tehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina hetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti, saivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede ja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa ja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin lähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen lempikirjailiakseen.

Päivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle jokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän kunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän ratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä sen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin nykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä, joka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä Brunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi "Ladugårdslandetiin" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin hoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät ratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne totuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa esiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja tulevaisuudentoivojen koko loistossa.

Ratsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä, siinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta punaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät katsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi olivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi yhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen käytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä vastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa ja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän röökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä, kun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi hengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja kevät-ilmaan "Ladugårdslandetiin", tuli kuningatarta kaikkialla vastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat nähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran ottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt tehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä kärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli oikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea, mikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan kaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi kaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu, ei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on jo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan mielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden hallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta tämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin, millä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli syrjään sysännyt Caballeron.

Eikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa rakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan taruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin nyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli kunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät tahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli hän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu saattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut katsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului iloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin yli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat etummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa ratsaslippua. "Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten taivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta häntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä hyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän siunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan." Nurinan tapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta päin.

"Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?… Lailliseksi!
Lailliseksi! Kuningatar lailliseksi!"

Kristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka haaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin.