"Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti… Ei, minuapa… Jumala häntä siunatkoon, hän on meidän röökinämme; hänen pitää vallitseman eikä kenenkään muun!"
Sukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin sillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä seisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla:
"Toki vaan, mä sinut saan
Omaksein ja kullaksein!"
Jonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan vastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi:
"Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla,
Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen
Sua ilmankin olla!"
Kristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo lokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva ollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa kohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi tulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä, sillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän käsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja oli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä kypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen kuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan mielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa.
Ennätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli, siinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja auringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa.
"Katsokaa", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka oli häntä vastassa portilla, "tuo on minun parlamenttini, minun sotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä kruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä kaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa. En tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan tahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä tahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani ja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas milloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten maitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa, mutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni uskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei hän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea ja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen naimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti, ett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa."
"Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten armollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni kansanpuheita", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm, jonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti jutella. "Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen kentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan… Ei, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana. Mutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon tulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta armollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias kuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa haudattuna Romasta…"
"Täytyy miettiä tuota asiaa", sanoi Kristiina iloisesti. "Teidän sopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä Ritariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan paavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan takia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua paavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?"