"Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?"
"En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja pettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä syksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään, niin saan kertoa Dordeille… että ajat ovat muuttuneet."
"Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen leipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen torpassa, kuin…"
Hagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa ja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni kultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut menemään, ett'ei muistanut minne.
"Kyllä lähetän enemmän", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta vähäpätöisestä lahjasta. "Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa on? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla röökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille."
Hänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän sydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli saanut kokea.
"Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä", vastasi hän puoleksi lepytettynä, "vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän matkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa, tuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja minä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa presidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin silloin heti, että hän oli parempaa säätyä."
"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?"
"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta kummallisesta asiasta."
Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.