Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille, salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili, mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että hänellä siihen oli keinoja.
Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli täytynyt juorutella… ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta, kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku heistä…? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.
Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.
"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle jälki, niin minä täytän sen kullalla."
Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista, jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen, havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi kotia.
"Kuka oli länsigöötalainen?"
Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.
"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"
Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja, mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.
"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin vaakoja oli toivonut.