"Hagar."
"Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu keksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti kuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi, mutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän ponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa merimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois paikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi mukana."
"Nyt saatan kulkea", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä kenkäänsä. "Kas tässä, avojalka!" Hän antoi Hagarille kultarahan.
Hagar tunsi itsensä nöyryytetyksi.
"Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan
Norrköpingin köyhille", vastasi hän.
"Oletko sinä ylpeä?" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen silmäyksen ylpeytensä kilpailiaan.
"Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin", vastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen sormuksen.
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin käsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. "Minä olen hukannut Tacitukseni", sanoi hän.
Fleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle. "Tässä on Tacitus", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja katsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän oli nähnyt Andromedan keulanko kassa.
"Mutta tämä ei ole minun kirjani!" huudahti Kristiina. Tuo roomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa.