"Suokaa anteeksi", sanoi Hagar, "se on minun." Jos hän tässä hetkessä olisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat he taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä anteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua. Mutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen sanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta.

"Sinäkö luet Tacitusta?" kysyi kuningatar; — saman kysymyksen oli Fleming tehnyt.

"Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein", vastasi hän kyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja lyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen vaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta kokemuksestaan.

"Sinä saatat seurata minua kaupunkiin", sanoi hän, ollen silmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. "Minä tahdon nähdä, mitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta."

Nähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar askeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti, soudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla merisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille suotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin vähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään koskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian kuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla laineilla.

Presidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä syödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä, kun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli lastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan. Mitäpä he tekisivät, näin deshabillé, jokapäiväisissä puvuissaan kun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät juuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen keulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona Bråvikin laineilla.

"Se on Hagar!" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta myöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi.

"Hagar? Mahdotonta", vakuutti presidentti.

"Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan ruoalle."

"Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa", sanoi presidentin rouva.