"Täällä tulee Pape… Noh?"
"Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata hänelle kenkäparin", — selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen saavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden.
Presidentti ei saattanut olla hymyilemättä. "Sofia", sanoi hän puolisolleen, "minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt nuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut ja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin tunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar ja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista leikkiä… Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme Norrköpingiin."
3. Spartalaisia.
Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt… olen tehnyt ensi kokeeni tänään.
Paitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen kuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta elämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei enään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se nuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa oli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä kruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta hän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan hoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen henkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei saatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden, Torstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen liittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä Kristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se huomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi kuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta täydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä nuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa.
Norrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee Bråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten itägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin, kuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta pikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta olivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen kuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar oli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen edistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli hänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar Beata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä orpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti Ebba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja hyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja tehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja kyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista rautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin. Vihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin pantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki.
Miten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka jahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea ja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui satulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä ei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti metsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka.
Kun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta. Ei se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä jalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään olevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun jännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä ja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan luuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin avulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin varrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui.
Täällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti hänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla perheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös, ja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui tätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan. Koko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun metsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren putoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta sitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut epäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa. Sen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei kukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi suonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita raamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa ohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut. Ei kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan tullut rangaistuksi.