Akselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen aikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. "Noh", sanoi Beata rouva tarkoittavasti, "saanko nyt vastausta?"
Hagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua siitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei Dordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä kävivät tuhatta hullummiksi.
"Apollonia", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka uteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten siitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, "avaa tytön hame ja paljasta hänen hartiansa!"
Apollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen, joka oli seinän ääressä, ja huusi: "Koetappas koskea minuun! Minä olen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole oikeutta kuulustella ja kysellä minua!"
Kuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa hoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva mietiskeli. "Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää tutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu. Sinä siellä", lisäsi hän tytölle, "muista piiskuria! Ja muista polttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon! Kyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä puolestasi tehdä saatan."
Hagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin, jonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja suljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin nöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta rakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan saattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että valtiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka kuningatar oli rukoillut hänen puolestaan.
Kristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen kiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista. Ebba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. — "Kärsitkö kovin?" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli haavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi korkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken olivat.
"En yhtään", sanoi Kristiina. "Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin ennen teitä."
"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana,
Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi.
Miksikä sinä meistä ratsastit pois?"
"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten… minua halutti itse olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua nalkuttavat."