Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät, ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea, iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin, olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,
"min urheus, min vakavuus, min miehuus kuolon voittaa."
Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen, mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona, huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat. Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.
"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on", sanoi kuningatar leikillään De Geerille.
"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa löytyi", vastasi kauppias levollisesti.
"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle."
Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.
"Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla murjaanilla."
"Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen."
"Mitä? Uusi Salomoko?"