Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä. Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä rasitti ja veltostutti.
Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja, kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita, juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt, ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta silli oli suolaista… Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua. Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.
Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta, arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä! Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin… ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä vankeudesta…
Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä. Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.
Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni… Mutta sitten minun myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta. Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?"
Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa, pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin kuitenkin ajan vietteeksi.
En tiedä kehtoan,
En minne tieni vie,
En mitä halajan,
Mi kohtaloni lie.
Sen tiedät tähteni,
Loisteessa taivaasi,
Sinä sanomaton,
Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!
Kun yö on valoton,
Ja vaivat raskaita,
Mull' aarre toki on,
Ja tuki tiedossa.
Sen yksin tunteepi
Taivainen turvani,
Sinä sanomaton,
Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!
Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään, eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua, virtailevat ihmissydämmiin, — tuon selittämättömän jonkin luo, jota paitsi ei mikään taide ole mahdollinen.
Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä… Ei, ei mitään pelkuruutta!