"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.
Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.
"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui raivoissaan saavintankoon.
Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään. Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän katosi näkyvistä.
Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset, kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt, oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.
Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.
5. Salarippi.
Olen antanut lupauksen…
Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan. Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan, collegium illustressa. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin, Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten oli loppunut.
Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira, Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen sukkaa.