Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki pitkin lattiaa edes takaisin.
"Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi."
"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen oppilas ylenkatseellisesti. — "Osottakaa minulle yksikin, joka voi vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!"
"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus
Melanchtonista", vastasi opettaja.
Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä pontevuudella:
"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä."
"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on hyvällä tasoittuva."
"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä."
Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi tulla kirkko-isineen.
"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy morsiamen luterilaiseen uskoon."