"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas, tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?"
"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan uskoon."
"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?"
"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla väärässä uskossaan."
"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni ota."
Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta. Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa, johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras uskollisuutensa saattaisi keksiä.
Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua. Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.
"En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen. "Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?"
"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!"
"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman raskasmielisyytensä…"