"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä levolliselta.
"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä, ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on siihen mahdollisempi."
Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa, mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:
"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?"
"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi, se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa."
"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani."
Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.
"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä vaitiolossa ripin salaisuutena."
"Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin… Mitä minä paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja morsianta… Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina… Etkä sinä rakasta koskaan ketään muuta? En, sanoin minä…"
Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä ei mitään vastannut, jatkoi hän: