Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla. Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta, joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.
Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana; kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse. Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain matkaa soraläjien välissä.
Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille. Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä suurelle santelipuiselle pöydälle.
"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.
"Sanoitte, teidän majesteettinne."
"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. Aurora musis amica. [Aamurusko on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."
Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta, eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli käytetty; — ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa, pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä, jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu; neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta, mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi, jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat, sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita; vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset, osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!
Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti häntä ja huudahti:
"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki kommentaattorien selitykset doxa sanasta!"
Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi odotusta merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan oppilausetta. Toiset taas käyttivät sitä henkilön arvon merkityksessä ja muutamissa kohden kunniaa; mutta oikein kyllä oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru, saattoi myöskin arvo olla huono arvo.