Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.
"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo. "Meidän latinalainen vulgatamme kääntää sen samati kuin Lutherus, gloria sanaksi. Mulier autem viri gloria est. Vanhin saksalainen käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.
"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"
"Hagar."
"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"
"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen ajatellut."
"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"
"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?
"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen alammaisiansa?"
"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.