Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään. Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä, joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle ilmotettiin tulleeksi.
"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston puutteilla…"
8. Voitonsanoma.
Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.
Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä, missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:
"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä silmänräpäyksessä unhotti doxan ja kaiken teologian, hän unhotti sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan kiitos!"
"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina… Me olemme ottaneet 190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston… Leipzig on tuota pikaa meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa viivähtää. Meidän tappiomme…"
"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"
"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."
"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko, teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"