"Sananlennättäjä, luullakseni."
Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"
"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."
Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta. Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut. Hän katseli nukkuvaa, joka oli — viittaan verhottu. Tuo tuli Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta, ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.
Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku. Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja käänsi itsensä pois päin.
"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"
"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan neiden kanssa."
Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.
"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa…"
"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna maata lavitsalle."