Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.
"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja. Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"
"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman vulgataa… siinä on kummallisia kuvia… Minulla ei koskaan ole ollut kuvakirjaa."
"En kehu makuasi, mutta ota vulgata Aadamin kylkiluineen sekä seitsemine vihanmaljoineen… kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten veljesi… Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"
"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.
Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi. Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa, hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä äänellä:
"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla!
Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään.
Ja tuolla… tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse!
Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"
Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme, — se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, — sitten heidän jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen, kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.
10. Vaeltava juutalainen.
Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.