"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon kuin muut herrasvuoteesta."
Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi itkemään.
"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.
Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä Urban Niemandilta."
Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen nimellistä henkilöä.
"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka äiti kuoli täällä torpassa."
"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa, jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi muistanut!
"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta naisesta kullalla palkita."
"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä, ikään kuin olisi se ollut eilen.
Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle? Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita, kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."