Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä, aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.
"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni, sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut… täällä sinun piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt…
Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa odottavat ylentymistänsä…
Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle, että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa: vanhurskaan siemen on siunattu!"
Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia! Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, — hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, — hän, joka oli nähnyt Vapahtajan, — hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä, kun hän kantoi ristinsä taakkaa, — hän, joka kulki rauhatonna ympäri maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias! Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei, oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!… Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.
Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen torpan… Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!… Jos vain rahat olivat oikeita?
Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"
Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa — he läksivät papin luo neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi hameensa taskuun.
Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus. Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.
"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei väittää.