"Sinulla on äitisi jälkeen perintö", jatkoi presidentti. "Saapas nähdä… entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi… Hagar Ring? Minun täytyy tuota ajatella. Hyvää yötä."
Sitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti, oli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten oven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki keikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti liehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön ajatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen, Lethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat.
Aamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä laskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä. Aalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä vaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan hän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana, aaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun merien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan laivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa maailmassa löytäisi pohjaa, perustusta?
Hagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi kiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin keulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta hiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan lattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut kallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että kätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa. Ei kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa.
Uteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille tiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas oli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan raidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut olla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko. Andromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle, arvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna vienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen ennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt eteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa.
Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta. Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.
Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse. Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen, ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi? Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli? Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun, tähtien löytölapsen.
Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti, jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. — "Vastaa minulle, sinä, sillä sinun täytyy se tietää!…" Tähti katseli häntä, se ikään kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin…
Tähti, — ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan tytön sieluun oli valunut — sai sanat ja puhui hänelle:
Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit. Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen sinua maailman matkallasi, — olen säde Hänen valostansa, joka sinua on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi, sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta on väärinkäytöstä! Hyvästi!"