Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren harhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä porraskäytävässä.
2. Kolmordenin metsässä.
He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet.
"Tänne päin! En avant!… Tuolla… katajapensaissa!… Akselson, riennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki he jäävät jälkeen!… Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se olisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa olisi sitä varjoamassa olleet… Houkuttele Bella tänne, aja se ulos!… Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä, kun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä… Mitä? Sinä et näe mitään?… Tuossa… tuossa! Ammu!… Sivuitseko? Ampua lukinverkkoja!… Se katosi kivien väliin… Adieu, mon plaisir!"
Kahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin, kuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn kellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä olevasta metsämäestä.
Puhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten ja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan; hajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti ratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen hevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen etujalkansa nyrjähyttänyt.
"Mikä nyt Caballero?" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista ontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli kadonnut. "Sinä et tahdo, sinä? Mutta minä tahdon!" Ja hän pani malttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon minä sanaan.
Taaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti, että vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut satulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan kerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet tarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon eläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään eteen päin.
Hän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun ratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni.
"Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa", ilmoitti ratsumies kunnioittavasti.