Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille, mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi, sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.
Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.
"Näetkö häntä… tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!" Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin. Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.
"Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se palakoon."
"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan, että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja sodassa pannaan kaikki alttiiksi."
Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä, mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja hiilikaasua.
"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut", lausui Fleming.
"Eikä kukaan ole vahingoittunut?"
"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on."
Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa, jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet. He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.