"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"
"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."
Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi. Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:
"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"
Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.
Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan ja Hagar samati.
"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.
"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi ovella ja herkisti korviansa.
"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa", puheli presidentti leikillään.
13. Suomalainen Raamattu.