Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.
Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista, hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa, jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä hovipalveluksesta.
Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon. Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät. Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää, että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua, kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä —. Kerrottiin, että nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa chaconnissa, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.
"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään kynttilän valolta.
"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.
Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin, neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita; joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he. Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa? Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he, niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan suljettuna simpukan kuoreen.
Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi, sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. Ja nyt tuo katse… Hagar pakeni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.
Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen famulansa, kirjanpuhdistajansa — Hagar ei vaatinut korkeampaa arvoa — tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna, josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten sallimus. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.
Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä maailmassa.
Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja, mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja, joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä. Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan, että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.