"Découverte d'Amerique! Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka kauan, sepä toinen asia."
"Mutta juutalainen!"
"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa liittoon."
"Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie.
"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies.
15. Ostajia ja myyjiä.
Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.
Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat, mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat kestää mitä hyvään.
"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin venynyt täällä.
Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa, palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.