"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post. Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano, että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa. Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."
"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."
"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja, Gambrotz; pane toimeen sota!"
Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli, tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa. Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa, syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua, hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta. Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja katosi mereen.
Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät. Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan, että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien alta.
Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois; lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.
Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen kuninkaallista korkeuttansa.
"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa. "Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani [tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta, jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä vartenpa minä olen täällä."
"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."
"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää; se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen. Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle, kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius [registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg] kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten. Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi lohduttaa, Würtz, meidän täytyy à tout prix laittaa itsemme tuon Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."